Grassin perheen mysteerikuvia

on

Taikalaatikko jatkaa Günter Grassin, synt. 1927, [kuol. 2015], omaelämäkertaa Sipulia kuoriessa (2007) ajallisesti 1950-luvulta eteenpäin. Keskiössä ovat tällä kertaa kirjailijan erityyppisistä suhteista syntyneet kahdeksan lasta, joista kukin kertoo oman versionsa lapsuudenperheistään istuessaan pyöreän pöydän ääressä milloin kenenkin luona keskustelemassa. Kerronnan kannalta tärkeässä roolissa on valokuvaaja Maria Raman Agfa-Box-laatikkokameralla otetut valokuvat.

Maria Rama, Marie-muori, oli Grassin ystävä, suojatti ja lastenhoitaja, joka ikuisti valokuvia Grassin toiveiden mukaisesti. Hän oli Grassin muusa, mutta myös kaikkien äitihahmo, joka leskeydyttyään tarvitsi Grassin taloudellista tukea. Vastineeksi Grass inspiroitui Marien valokuvista ja käytti niitä teostensa pohjana aina 1950-luvulta tämän kuolemaan, vuoteen 1997.

Grass yhdistelee taitavasti faktaa ja fiktiota. Omaelämäkerran lisäksi kirjaa voi huoletta kutsua myös romaaniksi. Totuus ja valhe vuorottelevat niin sujuvasti, että Grass kirjoittaa: ”Isyys on vain väite, joka kaipaa alituista vahvistusta. Niinpä minun on valehdeltava, jotta te uskoisitte minua.”

Tämä ei ole maagista realismia vahvimmillaan, mutta tuttuun tapaansa Grass lisää kerrontaan historiallisia tapahtumia, fantasiamaisia piirteitä ja erilaisia aikatasoja. Kirjan juoni on kronologinen, mutta kaleidoskooppimainen. Sen kokonaisuus tarkentuu vasta loppua kohden. Tarkkuutta löytyy kuitenkin riittävässä määrin yksityiskohdista ja kiteytyksistä, jotka rytmittävät kerrontaa.

Salaperäinen on henkilökohtaista

Aikuiset lapset palaavat valokuvien avulla lapsuuteensa. Minäkertojat vaihtuvat lapsi toisensa jälkeen. Kieli toistaa helposti lapsenomaisen puheenparren. Lasten äänet eivät kuitenkaan erotu selkeästi toisistaan, mikä luo hämmentävästi mielikuvaa siitä, että isä ei niin tarkkaan edes muista, kuka kukin on.

Puheenvuorot sekoittuvat joskus ainakin näennäisen mielivaltaisella periaatteella. Tällainen kerrontatekniikka luo kirjaan salaperäisyyttä ja symbolisuutta. Jokainen luku ja tapaaminen alkaa ja loppuu kuitenkin isän kertojanäänellä, joka taustoittaa luvun ja teeman.

Taikalaatikko on sekä kriittinen että itseironinen. Se on myös hyvä johdanto Grassin muuhun tuotantoon.  Esimerkiksi teokset Koiranvuosia (1963) ja Aus dem Tagebuch einer Schnecke (1972) saavat taustatukea Taikalaatikosta.

Vaikka Taikalaatikko on selvästi epätarkempi, jopa löysempi kuin nuoruusmuistelo Sipulia kuoriessa, kirja on tunnelmaltaan lämpimämpi ja henkilökohtaisempi. Sen salaisuus ei ole tyhjennettävissä nopeasti. Myös taikalaatikon mysteeri pitää pintansa loppuun asti, sillä Marien ihmeellisistä valokuvista ei ole säilynyt edes negatiiveja.

Günter Grass: Taikalaatikko. Kertomuksia pimiöstä. Suom. Oili Suominen. Keltainen kirjasto. Tammi 2009. 221 s.

Pia Hyttinen 

Julkaistu Salkassa nro 1/2010

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s