Rakkaudesta lohduttomuuteen

Pakko myöntää: tämä on ensimmäinen kokemukseni Timo K. Mukan (1944-1973) tuotannosta. Hänen kirjallinen tuotantonsa on, jos ei nyt pieni, niin ainakin tiivis: yhdeksän teosta kuudessa vuodessa.

Mukkaa pidetään legendaarisena ja arvoituksellisena. Olen tavannut häntä syvästi ihailevia ihmisiä. Onko fanittaminen liioittelua?

Mukan seitsemäs teos, pienoisromaani Ja kesän heinä kuolee täyttää tänä vuonna [2008] neljäkymmentä vuotta. Miten se on kestänyt aikaa?

Teoksen alaotsikko on ”kertomus sairaudesta”. Alussa mies harhailee metsässä saatuaan luodin vatsaansa. Muutenkin ihmiset tuntuvat koko ajan sairastavan kuka mitäkin. Kertomuksen päätarina on kuitenkin kysymys kyvyttömyydestä kirjoittaa. Siitä, miten käy kirjailijalle, joka ei kerta kaikkiaan keksi mitään hyvää aihetta kirjoittaa.

Tuttua monelle kirjoittavalle ihmiselle, ainakin joskus. Apua kirjailija ei saa sen paremmin kustannustoimittajalta kuin omasta mielestäkään. Minäkertoja, Timo, purkaa turhautumistaan lukuisilla naissuhteillaan tai ainakin niiden muistelemisella.

Tarinointi koostuu Mukan tuotannon ehkä jo kliseiksi muodostuneista elementeistä: seksuaalisuudesta, kuolemasta, alakuloisuudesta, elämän harmaudesta, toisaalta myös verevyydestä ja iholla olemisesta.

Kirjassa sekoittuvat kuviteltu ja todellinen, mikä luo aavemaista tunnelmaa. Se ei kuitenkaan ole niin makaaberi kuin olisin kuvitellut, pikemminkin hiukan vaikeaselkoinen ja mielikuvitusta kutkuttava. Vatsan pohjassa kyllä tuntuu!

Runollisen aistikas kieli viekoittelee 

Kielellisesti Mukka loistaa. Runollinen ilmaisuvoima tuo mieleen  esimerkiksi Aleksis Kiven, tosin Mukka on roisimpi kuin Kivi. Aistikas kieli pitää pauloissaan. Mukassa on selvästi jotain noitamaista, joka viekoittelee lukijansa. Loppuun asti on päästävä keinolla millä hyvänsä.

Rakenteellisesti kirja on päiväkirjamainen, yksityisen oloinen. Lukija ikään kuin tirkistelee ja kääntää nopeasti katseensa pois. Tästä johtunee myös kirjan purkauksenomaisuus ja tajunnanvirtamaisuus. Lukija ei voi paeta, kerralla paljastuu paljon.

Kirja on kertomus yksinäisyydestä ja pettymyksestä. Sen aistii vahvasti. Mukka selvästi rakastaa lohduttomuutta, sellaista, mistä ei ole kääntymistä takaisin. Näin kirjoittaja kertoo näkyään Ja kesän heinä kuolee -kirjassa:

”Minä menen rannalle.

Pelkäsin olla yksin ja kaipasin kaikenlaista meteliä ja melua ja riehakasta elämää, mutta jalat kulkivat järvenrantaan niinkuin kesälläkin. Se järvi on suuri: Enäjärvi täällä Vihdissä. Minun oli niin paha olla että itkin kun pääsin vanhan harmaan ladon luo. Kaikkein romanttisin tarina ei voisi olla tätä romanttisempi, ajattelen: vanha harmaa… mikä se on? Minun ja sinun… lato. Kuljin sen ohi, minun oli vaikea olla, minä itkin, itkin, itkin… iso mies.

On syksy.

Kuljen.

Rannalla.”

Palan halusta lukea myös jotain muuta Mukalta. Sen verran väkevä kokemus Ja kesän heinä kuolee on. Siinä on ajattomuutta ja juurevuutta, jos unohtaa kirjan 60-luvun lopun ideologisen paatoksen. Tämän kirjan perusteella en liity fanikerhoon, mutta jatkan avoimin mielin eteenpäin.

Timo K. Mukka: Ja kesän heinä kuolee. Gummerus 1968. (Yhteisniteessä Punaista, Koiran kuolema, Ja kesän heinä kuolee.) Teoksen Ja kesän heinä kuolee kolmas painos. Gummerus 2004. s. 231-313.

Salla Jalovaara  

Julkaistu Salkassa nro 3/2008

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s