Laura Lindstedt ja muistikirja

Kirjailija Laura Lindstedt ja suomentaja Sampsa Laurinen keskustelivat kirjallisuudesta Hangon kirjastossa ja korostivat rutiinien tärkeyttä.

Sampsa Laurisella on selkeä mielikuva Laura Lindstedtistä takavuosilta. Tällä oli aina mukanaan muistikirja, oli hän sitten elokuvateatteri Orionissa tai Sodankylän Elokuvajuhlilla.

”Herättää aina uteliaisuutta ja kateutta, mielenkiintoisessa mielessä, kun joku kirjoittaa jotain muistiin”, Laurinen sanoo.

Lindstedt myöntää, että muistikirjat ovat hänelle erityisen tärkeitä. ”En ole aina täynnä kirjoittamista, mutta taiteen äärellä pitää olla mahdollisuus kirjoittaa jotain muistiin.”

Hän on pitänyt päiväkirjaa vuodesta 1993. Se on hänen tapansa keskustella itsensä kanssa. Päiväkirjat ovat aina mustakantisia, kynät sinisiä ja punaisia. Väreillä on oma selkeä funktionsa. On aina merkityksellistä, millaisella kynällä kirjoittaa.

Päiväkirja ei kulje mukana, mutta sitä Lindstedt kirjoittaa aina samassa paikassa, samalla rutiinilla keittiönpöydän ääressä.

Asettumisen tunne

Muistikirjat ovat asia erikseen. Jotkut kirjoittavat kännykkäänsä, mutta Lindstedt ei ole oppinut siihen.

”Haluan kirjoittaa käsin. Kynä on kynä ja kirja kirja. Vaikka sähköt menisivät poikki, voisi kirjoittaa.”

”Kyse on kirjoittamisen tilan tekemisestä. Haluan päästä siihen tunnelmaan, että olen kirjoittava ihminen. Se on erilaista kuin arjen ajallisuutta, jossa muutoin ollaan.”

Laurinen toteaa kirjoittavan ihmisen olevan Homo Sapiensin alalaji ja saa yleisön nauramaan.

Hän huomauttaa, kuinka Ingmar Bergman oli kuuluisa rutiineistaan. Bergman toimi kirjoittaessaan ja työskennellessään aina samaan aikaan samalla tavalla. ”Hän piti itsensä koossa.”

”Juuri näin”,  Lindstedt vahvistaa. ”Kun taiteilijalla ei ole ammatissaan rutiineja, ne on luotava itse. Kyse on asettumisen tunteesta.”

Laurinen kysyy, näkyykö käsialasta kirjailijan mielialat.

”Aloin kirjoittaa runoja vakavissani 16-vuotiaana. Niitä ei onneksi julkaistu. Runous ei ole mun juttuni. Käsialani on niissä runoissa hatarampaa. Sanat on aseteltu paperille täysin eri tavalla kuin nykyään.”

Leikkimisen halua

Paul Valéry on osuvasti kysynyt, miten tietäisi jotain, jos ei ensin kerro sitä itselleen. Kyse on ajattelen mitä ajattelen -peilisalista, ajattelun huumeesta. Silloin ollaan poissa arjesta.

Laura Lindstedt kertoo olevansa eri ihminen erilaisissa kommunikaatiotilanteissa. ”Kirjoittava minäni on erilainen kuin minäni ihmisten kanssa.”

Kirjoittamisessa on usein kyse leikkimisen halusta ja uskaliaisuudesta. Esimerkkeinä tällaisesta tekemisen tavasta Lindstedt mainitsee Aleksi Salmenperän ja Jaakko Yli-Juonikkaan. Klassikkonovellista tehty teksti on muunnelma, mutta se on silti oma. Lindstedt itse pitää erityisen paljon sellaisesta kirjoittamisesta, jossa kirjoitetaan jotain vasten.

Kun päiväkirja täyttää tarpeen keskustella itsensä kanssa, muu kirjoittaminen on maailman kanssa leikkimistä. Kirjoittaminen on kirjailijalle yhtä tärkeää kuin hengittäminen.

Marguerite Durasin kirjaa Ei muuta Lindstedt arvostaa suuresti. Hänen mukaansa se on kuin Helene Schjerfbeckin omakuvat, jotka muuttuvat pikkuhiljaa pelkistetyimmiksi, lopulta pääkallokuviksi. Duras vähentää kieltä samaan tapaan. ”Se on kuoleman edessä kirjoitettu kirja.”

Suuri nautinto

Marguerite Duras on muutoinkin Lindstedtille rakas ja tärkeä kirjailija. Durasin kiehtovan ajatuksen mukaan valmistuttuaan kirja kuolee. Se kuolee, kun ei ole enää kirjoittajansa käsissä.

”Moni kirjoittaa niin, että ensin ajattelee pari vuotta, sitten kirjoittaa vapaasti. Itselleni se on vieras lähtökohta. Käsitekartan tekeminen ei ole mielekästä. Yritän hakea kirjoittamisesta suurta nautintoa, etsin muotoa ja ajatuksia. Tämä ei ole lainkaan arvottavaa, että toinen olisi toista parempi tapa, mutta oma metodini on tällainen.”

Laurinen kertoo lukeneensa, että Torgny Lindgren alkaa kirjoittaa vasta sitten, kun osaa kirjansa ulkoa. Lindstedt pitää ajatusta kiinnostavana, mutta se ei tule toteutumaan hänen kirjoittamisessaan.

Kirjoittaa kuolemaa vasten

Lindstedtin esikoisromaanin Sakset Laurinen näkee intuitiivisena yllätyksenä ja klaustrofobisena monologina. Toinen päähenkilö ei puhu lainkaan toiselle päähenkilölle. Tätä ajatusta on käyttänyt myös muun muassa Bergman elokuvassaan Person, joka on hiljainen elokuva. Ainostaan lopussa henkilö sanoo: ”Ingenting”.

Myös Jean-Pierre Melvillen elokuva Meren hiljaisuus pohjautuu hiljaisuuteen. Saksalainen sotilas puhuu, ranskalaiset isä ja tytär eivät. ”Näiden välille syntyy jännite. Lukijat haluavat, että henkilöt puhuvat. Se ei kuitenkaan ole sopivaa”, Laurinen tulkitsee. ”Sama ajatus on nuorallakävelijällä: Hän ei putoa. Katsoja odottaa, että hänen pitäisi pudota. Hän on jo katsojan mielessä pudonnut, mutta näemme hänen yhä kävelevän. Tätä käytetään myös rikosleffoissa: olemme usein rikollisen puolella.”

Lindstedt kertoo pelaavansa energioilla, halun virroilla. ”Voimakeskus ei ole aina ilmeinen. Jokin triviaalikin asia voi viedä kirjaa oleellisesti eteenpäin. Itselleni se on usein katastrofi, jota vasten kirjoittaa. Siinä on aina romahduksen tuntua. Kirjoitan aina kuolemaa vasten.”

”Kertoja voi olla epäpätevä, se ei näe kommunikaatiota. Käytän tätä esimerkiksi Oneironissa. Siinä on seitsemän naista ja maailman ulkopuolinen kertoja, joka on kahdeksas henkilö. Ilman sitä kirja olisi erilainen.”

Aina kuvien kautta

Laurinen miettii, kuinka Saksista nousee esille kysymys siitä, onko lasta olleenkaan. ”Kun lapsi on niin sulkeutunut, voi ajatella, että hän on vain toive. Matkustiko nainen edes oikeasti lasta hakemaan? Ensimmäinen dialogi on vasta sivulla 193. Se on lukijalle suuri helpotus. Lapsi myös hymyilee siinä ensimmäisen kerran. Paine purkautuu. Minäkertoja vaihtuu samalla toiseksi henkilöksi ja kuvat tarkoiksi lähikuviksi. Viimeisillä sivuilla on pakko palata takaisin alkuun. Sakset on palapeli.”

Kun Sakset on palapeli, onko Lindstedt tehnyt kirjan rakenteesta ennakkoon kartan?

”Ajattelen aina kuvien kautta. Halusin tehdä kirjasta triptyykin. Kirjoitin kirjaa pitkään, seitsemän, kahdeksan vuotta. Kun kirjoitin sitä alkuaikoina, huomasin heti, ettei siitä ole mihinkään. Heitin kaiken pois. Löysin kuitenkin myöhemmin käsikirjoituksen alun. Siitä pääsin nopeasti eteenpäin. Tämä vahva alkukuva on sama kuin lopullisessa versiossa.”

”Mitä tarinassa sitten tapahtui? Halusin itsekin tietää lisää. Siinä joku piirtää, joku toinen katsoo sitä. Aluksi ei edes ollut kyse adoptiosta. Tarina alkoi pikkuhiljaa avautua. Se ei ole kronologinen. Vaikka kirja on palapeli, traumat tulevat esille pitkin kerrontaa. Muistoja tulemisen tilassa.”

Lindstedt kokee Saksien olleen vaikea ensimmäinen kirja. Se syntyi kahteen kertaan. Hänen silloinen kustannustoimittajansa Silja Hiidenheimo sanoi, ettei kirja ole valmis. Lindstedt oli raivoissaan: miten niin ei ole valmis? Hän ymmärtää nyt, että ensimmäinen versio oli luurankomaisempi. Tiedot olivat liian viitteellisiä.

”Ongelmana oli se, mitä on annettava lukijalle, jotta lukija ymmärtää. En halunnut huoraamista enkä kirjoittaa mainstreamia.”

Ei mielikuvitusta

Saksien käsikirjoitus sai uuden elämän, kun Lindstedt oli Bayreuthissa katsomassa Richard Wagnerin oopperaa ex-puolisonsa kanssa. Kokemus oli emotionaalisesti ja informatiivisesti niin vaikuttava, että Lindstedt kirjoitti hotellihuoneessa raivokkaasti Saksien uutta versiota.

Lindstedt myötää, että hän haluaa kehystää omat tekstinsä muiden teksteillä. Laurinen jatkaa aihetta 1600-luvun kiinalaisella ajatuksella siitä, että on havainnoitava tarkasti. Muoto on tärkeää. Oikeita puita saa kuvattua vain, kun katsoo niitä tarkkaan.

Laurinen näkee Saksissa tarkkoja, fyysisiä metaforia. ”Ne eivät ole mielikuvituksellisia. Kieli on väline, jolla kuvataan kuolevan ihmisen viimeisiä aistimuksia ja synnytystä. Ne ovat niin tarkkoja, että eivät ole mielikuvitusta.”

Lindstedt oli pitkään siinä uskossa, ettei hänestä voi koskaan tulla kirjailijaa, koska hänellä ei ole mielikuvitusta. ”Minulta puuttuu runoileva mielikuvitus. Olin myös pitkään hyvin tietoinen itsestäni, mikä tuntui olevan esteenä.”

”Kirjoitan hidastellen, haen ruumiin kautta. Käytän toki lähdeteoksia ja haastattelen asiantuntijoita. Tieto on tarkkaa, mutta kokemuksellinen tulee itsestäni, se lihallisuus. Käytän hyväkseni visualisointia. Haen tekstiin pieniä juttuja, nyansseja. Mällään tällaisten asioiden kanssa. Se on ehkä sitä kirjoittamisen onnea.”

Fyysistä, hidastettua kerrontaa

Laurisella on ajatus siitä, että kirjailijoilla on usein taustallaan varhain koettu vanhemman kuolema. Lindstedtin tapauksessa ei ole kyse tällaisesta. Lindstedt kirjoittaa kommunikaation vuoksi. Hän myöntää, että hänellä on perustavaa laatua oleva haava, josta ei koskaan selviä. Siksi hän kirjoittaa.

Hän halusi runoilijaksi, mutta sai palautteeksi kommentteja proosamaisista, liian fragmentaarisista runoista. Kun hän muutti Helsinkiin vuonna 1995 opiskelemaan kirjallisuutta, hän oli monta vuotta ilman kirjoittajan kieltä. Hän näkee silloisen kielensä lähinnä jäljittelyksi. Sitten tapahtui jotain.

”Löysin Nathalie Sarrauten. Olen kirjoittanut hänestä väitöskirjaa vuodesta 2003 asti. Sarrauten kautta löysin tien omaan kieleeni. Hän toi esille ruumiin, fyysisen ja hidastetun kerronnan. Hänen keholliset metaforansa, joita kieli kannattelee, olivat esikuvallisia. Halusin ylipäätään kirjoittaa kokeellisempaa kirjallisuutta kuin mainstream.”

Lindstedt näki Sarrautenkin pitkään liian valtavirtakirjallisuutena. Hänen suhteensa Sarrauten Lapsuuteen oli alun alkaen hyvin problemaattinen: hän vihasi sitä. Hän torjui sen, koki liian vaikeaksi, laittoi pellit kiinni. Se ei ollut hänen kirjansa.

Kirjoitettuaan Sakset Lindstedt palasi Lapsuuteen ja huomasi, kuinka oli huomaamattaan ottanut käyttöönsä siinä olevan metaforan saksista, joilla revitään sohva ja otetaan sen sisukset ulos. Siinä uhrataan jotain, mikä edustaa äitiä. Lindstedt hämmentyi huomiostaan.

Rauhoittua

Nyt Lindstedtillä on tekeillä kolmas romaani. Hän kokee kirjoittaessaan vapautta.

”Voin olla silloin pois itsestäni, pois raskaasta itsestä. Joudun jatkamaan kirjoittamista, en pääse siitä irti. Se on oleellinen tapa olla. Se ei ole transsissa olemista, mutta saan esille eri puolen itsestäni kuin arkinen minäni on. Voin keskittyä, rauhoittua kirjoittamisen äärellä. En tiedä, mitä se on, mutta olen itse vastuussa kirjoittamisestani.”

Näytteleminen lienee samaa kokemusmaailmaa. Hyvin ujo ihminen saattaa olla hyvä näyttelijä. Ujous jää pois roolin myötä, on ikään kuin eri ihminen. Näyttelijän silmistä saattaa nähdä, että hän elää roolihahmonsa elämää.

”Kyllä, kirjoittaminenkin on roolin ottamista, kertojan ääni ajattelee omia ajatuksiaan. Mutta kun  puhutaan suoraan lukijalle, mennään vikaan, ellei sitten kyse ole tarkoituksellisesta tyylikeinosta. Henkilöiden pitää puhua vain toisilleen, siinä maailmassa, jossa he ovat. Muuten kirja on tumpputeatteria.”

Laurinen toteaa, että nykyään ilmassa on paljon narsismia, turistivalokuvausta, esimerkiksi kriitikoiden keskuudessa. Asioista esitetään vain viipale. Selfie.

Taiteesta voi kirjoittaa myös kunnioittavasti. Laurinen suosittelee luettavaksi Dora Vallierin Taiteen sisäkuvia – Keskusteluja Braquen, Légerin, Villonin, Mirón ja Brancusin kanssa. Siinä taiteesta kirjoitetaan niin, ettei lukija ole sen jälkeen enää sama ihminen.

Pia Hyttinen

Kuva: Heini Lehväslaiho

Lue Laura Lindstedtin Saksista lisää:

”Lapsi on elämän tärkein asia”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s