Poikaparka puutalojen lumoissa

on

Antti Jaatisen esikoisromaanissa Tupajumi (Atena 2009) yhdistyvät Mattilan vanhan talon ja sitä rakastavan Antero Veriparran kohtalot. Vuosien varrella Veriparta on palvonut rakennuskaunokaista kaukaa, opiskellut rakennushistoriaa ja päätynyt rakennustutkijaksi maakuntamuseoon. Ammatillinen tietämys näkyy pitkinä ja pikkutarkkoina ajatuskulkuina, jotka maistuvat asiatekstiltä. Dialogia Tupajumissa on vain vähän – kenenpä kanssa kuoreensa vetäytyvä Veriparta keskusteluja kävisi!

Huonetilat ja rakennusten ulkokuoret kuvataan Tupajumissa tarkasti, samoin Antero Veriparran ajatukset. Tapahtumien edetessä miehestä ja hänen elämästään paljastuvat pieniksi jäävät suuret linjat. Veriparta hahmottuu yksitotiseksi rakennuksille omistautuneeksi tupajumiksi, joka pysyttelee sovinnolla omissa (k)oloissaan ja velvollisuusputkessaan. Monotonista ja yksinäistä elämäänsä hän lievittää lentämällä mielikuvituksensa siivin rakennetun maiseman yllä. Veriparrassa on muodista poistuneita arvostettaviakin piirteitä, vaikka kokonaiskuva ei mairittele. Hän on yhtä aikaa rohkea omaa tietään kulkeva poikkeusyksilö ja poikkeava yksilö.

Tapahtumarikkaat päivät

Romaanin tapahtumat keskittyvät niihin muutamien päiviin, jolloin Veriparran elämä muuttuu. Mattilan tilan päärakennuksen purkaminen ökysikalan tieltä sytyttää miehen suojeluvaistot kostonhimoiseen roihuun ja yltiöpäisiin tekoihin. Aika on siis kypsä konkreettiseen ilmalentoon, jonka seurauksena Veriparta päätyy killumaan rakenteilla olevan suursikalan seinälle.

Sikalaiskussa käy köpelösti, mutta tuhosta tuntuu pelastuvan jotakin arvokasta samaan tapaan kuin komeaoviset aitat jäävät purettujen talojen pihoille. Uuden onnen siemen näyttäisi kytevän Maariassa, joka on riuska ja roteva maatalousvirkamies. Veriparta kelpuuttaisi Maarian rinnalleen paistattelemaan päivää kauniin rakennuksen seinustalle. Mutta mistä kyky ja uskallus puhua tämän kanssa muustakin kuin maataloustuista ja salaojituksesta?

Tragikoominen, juonikas

Jaatisen romaani tuntuu liikkuvan jossakin komedian ja tragedian välimaastossa. Päähenkilö on selvästi antisankari, jota kohtaan voi tuntea lievää sympatiaa ilman samaistumishalua. Hyvältä tyypiltä hän vaikuttaa vain silloin, kun vertailukohteena on sivistymätön ja röyhkeä sikapohatta.

Tupajumi sisältää paljon asiaa rakentamisesta, rakennuksista ja rakennussuojelusta. Silti se ei ole aateromaani siitä, kuinka niiden suhteen tulisi toimia, vaikka toisinaan Veriparta ainakin mielessään saarnailee. Palopuheen poikasia kiintoisampia ovat tuumailut, joihin kuuluu muun muassa näkemys siitä, että suomalaisen nykyrakentamisen surkea tila juontaa juurensa siirtokarjalaisten pika-asutukseen.

Romaani tuntuu naureskelevan asetelmalle, jossa hyvä suunnittelu ja kauniin suojelu jäävät kehnosti remontoidun, turhaan puretun ja prameanruman rakentamisen jalkoihin. Virkamiehen on parempi hyssytellä kuin härnätä maajussia, jos ei muutakaan voi – vai sittenkin toisinpäin? Juonivetoiseksi tätä romaania ei voi sanoa, mutta juonikkaaksi kyllä, ja siinä mielestäni on sen suurin ansio.

Antti Jaatinen: Tupajumi. Atena 2009. 211 s.

Salla Järnefelt

Julkaistu Salkassa nro 2/2010

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s