Naisia uuden partaalla

Marjo Niemen toinen romaani Miten niin valo on kolmen naisen tarina: 36-vuotias Anni Riski toimii rahoitusalalla ja on juuri eronnut 13-vuotisesta avioliitostaan. Kristiina Pelkonen on yksin elävä kuvataiteilija, ja Päivikki Siven on naimisissa oleva kaupungin paras lääkäri. Romaanin juoni rakentuu Annin nykyään jo liiankin tavallisen tarinan, erokriisin, ympärille. Kirja on siis myös parisuhderomaani ja muistuttaa siinä mielessä Anna-Leena Härkösen teosta Ei kiitos.

Juoni on Niemen teoksessa kuitenkin vain kehys. Miten niin valo on naisen kuva. Se saa kysymään, onko mikään muuttunut sata vuotta sitten ilmestyneen L. Onervan Mirdjan jälkeen. Molemmissa kirjoissa naisen psykologinen kuvaus on tarkkanäköistä ja vaikuttavaa. Yhteistä on myös kielen runollisuus.

Niemen teoksessa nimillä on merkitystä. Anni Riski on Riski, koska otti riskin ja meni naimisiin Sampo-nimisen miehen kanssa. Onnen vakuus, Varma-Sampo, mies ei sitten ollutkaan. Älyn varaan elämänsä rakentanut lääkäri Siven on kuin siveyden sipuli. Kirjan alkupuolella hänestä syntyy niin vastenmielinen kuva, että tulee mieleen Merete Mazzarellan teoksessaan Hyvä kosketus esittämä ajatus, eikö potilaan kannalta sittenkin ole tärkeämpää, että kirurgi hallitsee työnsä kuin että tämä olisi erityisen mukava ja sosiaalinen ihminen. Tarinan edetessä Päivikki Sivenistä kuitenkin kuoriutuu kiva ja inhimillinen nainen.

Kiltteys ja mitä siitä seuraa

Anni Riski on kiltin tytön perikuva, joka ”on aina ollut hyvä oppimaan”. Hän on niitä, joiden viereen tuntemattomat mummot tulevat bussissa kertomaan elämäntarinaansa ja joka hymyillen kuuntelee, vaikka mieli tekisi lyödä. Varhaisessa keski-iässä hänestä alkaa tuntua, että häntä on petetty: maailma ei toimikaan niin kuin hänelle on opetettu. Riemastuttava kuvaus opitun ulkokohtaisuudesta  – tervehtiä pitää – on tilanne, jossa Annin naapurissa asuva Siven sattuu pihalle juuri, kun Anni vilauttaa paljasta takapuoltaan; ja sen jälkeen sanotaan päivää. Kahdeksan vuotta jatkunut tervehtimisen perinne muuttuu tuttavallisemmaksi vasta paljon myöhemmin, kun Päivikki Sivenkin on vilauttanut omaa sisintään. Pihan kohtaus tuo mieleen Auli Mantilan Varpusen, jossa on samantapainen paljastaminen.

Naisen aggression vimmainen kuvaus Niemen kirjassa on puhdistavaa. Samanlaiseen intensiteettiin olen törmännyt vain Hanna Haurun teoksissa. Hauru tulee mieleen erityisesti absurdista kohtaamisesta kukkakaupassa. Välillä Niemi tosin menee keski-ikäisen puberteetikon kuvauksessaan vähän yli: Annin tukassa alusta melkein loppuun saakka roikkuva purukumi on outo.

Sen sijaan Niemen kuvaus tilanteesta, jossa vanhus on turhaan odottanut vuoroaan kaksi tuntia, on uskottavuudessaan herkullinen. Ironia puree tähän tosielämästä tuttuun tilanteeseen.

Turvalliset ja turvattomat tilat

Nimien tapaan myös tilat ovat tässä romaanissa tärkeitä. Kirjan henkilöt kokevat esimerkiksi taksin hetkelliseksi turvapaikaksi levällään olevien elämiensä keskellä. Toisaalta tunnistettava on myös pelko, että joku näkee, tulee ja yllättää, vaikka olisi yksin kotona eikä ketään muita olisi mailla halmeilla. Kirjallisuudessa tätä teemaa on aiemmin kuvannut Petri Tamminen Piiloutujan maassaan. Laajemmin erilaisten tilojen merkitykseen on perehtynyt ranskalainen filosofi Gaston Bachelard mainiossa teoksessaan Tilan poetiikka.

Piiloutua voi myös sisäänsä, itseensä, kuten Niemi kuvaa: ”Joku tästä pelästyisi, alkaisi suojautua tyttöön itsessään, siihen joka hymyilee, kiittää, niiaa, paljastaa kaulansa alistumisen merkiksi”.

Miten niin valossa ihmiset ”ovat päissään”, eivät juovuksissa, mutta askartelevat liikaa yksin omien päidensä sisässä. Heidät on helppo saattaa raiteiltaan ja imaista milloin mihinkin ja milloin kenenkin toimesta. Kristiina, hänkin nimensä mukainen, pelkuri, Pelkonen, on niin tottunut kaiken epäterveellisen sisäänsä vetämiseen, että liian raitis ilma ahdistaa ja ajaa kapakkaan. Naisen suistaa raiteiltaan niin väärän ihmisen puhelu kuin ilmastonmuutoskin.

Kieli lumoaa lukijan

Lumouduin Marjo Niemen runollisesta kielestä. Tekstissä on raikasta kokeilevuutta ja proosarunonkin piirteitä helposti vastaanotettavassa romaanin muodossa. Ehkä välillä menee vähän yli ja verbaalisen ilotulituksen puolelle: ”Hiljainen on kylätie tarjoilijankin mielestä –.” Tämäntapaisia lainauksia on kirjassa muitakin. Kielen kauneudesta nauttivalle omaäänisen Marjo Niemen teos on joka tapauksessa harvinainen lahja. Hiotut kielelliset yksityiskohdat ruokkivat mielikuvitusta ja jäävät elämään lukijan mieleen. Se, että lukemisen aikana tuli mieleen monta hyvää kirjaa ja kirjailijaa, on ansio. Pakko on mainita myös Eeva-Liisa Manner, jota Niemi on kertonut ihailevansakin.

Täysin tasainen kokonaisuus Niemen teos ei kuitenkaan ole. Kaiken loiston keskellä muutaman dialogin uskottavuus horjuu. Ikään kuin jokin hienosäätö olisi jäänyt tekemättä. Ei se lukemista haittaa, mutta tekee kokonaisuudesta epätasaisen.

”Jokin keinuu, jokin lohkeaa, olkaa lempeä, hyvä majesteettinen mannerjää” päättyy Miten niin valo. Sen voi nähdä viittaavan niin ilmastonmuutokseen, toisiin ihmisiin kuin oman sisimmänkin luonnonvoimiin. Kohdatessamme toisen ihmisen alastomat kasvot rukouksemme on filosofi Levinaksen sanoin: ”Älä tapa.”

Marjo Niemi: Miten niin valo. Teos 2008. 188 s.

Irene Vehanen

Julkaistu Salkassa nro 3/2008

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s