Koti on turva ja mahdollisuus

Koti on myös Maria Syvälän romaani maaseudun menettämisestä.

Maria Syvälän pienoisromaani Koti (Robustos 2010) kertoo hämäläisestä kylästä, jossa suuruudenhullu nousukausi ja äkillinen laskukausi aiheuttavat piinaa Pertti Siitajoen perheelle. Perhe joutuu luopumaan maatilastaan 1990-luvun lamakurimuksen, kannattamattomuuden ja velkojen vuoksi. Näkökulma on aikuistuneen tyttären, Tuulin, joka valmistuu papiksi ja odottaa lasta.

Tuntosarvet ja miten ne voidaan katkoa

Maria Syvälä (s. 1975) on kotoisin ruoveteläisestä maalaistalosta, mutta asuu nykyään Nokialla, Siuron kylässä. Kahden lapsen äiti työskentelee toimittajana ja kirjailijana. Koti on hänen kolmas kaunokirjallinen teoksensa, trilogian viimeinen osa. Kaksi muuta osaa ovat runokokoelma Älä sylje minua syliisi (2005) ja romaani Onnen tyttö (2007).

Maria näki lukiolaisena 1990-luvun laman aiheuttaman hädän ja päätti tarttua vähän kaunokirjallisuudessa käsiteltyyn aiheeseen.

– Minua kiinnosti kuvata sitä, miten lama on vaikuttanut tavallisiin ihmisiin ja erityisesti, miten se on vaikuttanut maaseutuun.

– Maaseutu on kokenut ison muutoksen laman alusta. Nykyään on 60 000 maatilaa, mikä on puolet vähemmän kuin 1990-luvun alussa. Maaseudun rakennemuutos on merkittävä. Ihmiset ovat eläneet elinvoimaisesta maastaan. Kun he kuolevat, tila pirstotaan kesämökkitonteiksi ja myöhemmin edelleen pienemmiksi paloiksi. Olen miettinyt, onko maaseudusta tulossa katkerien perintöriitojen tanner. Perijöillä ei ole minkäänlaista tunnesidettä tai kiinnekohtaa maahan.

– Toisaalta samalla tilakoot ovat suurentuneet. Pientilalliset ovat kadonneet.

– Minua kiinnosti myös se, mikä koti on ja miten monitahoinen se on. Ihminen kiinnittyy fyysisesti tiettyihin paikkoihin. Koti on tila, johon liittyy muistoja. Kun koti menetetään, menetetään kanssakäyminen tietyssä paikassa ja mahdollisuuksia. Aikoinaan Karjalan evakoille sanottiin syyttävästi: ”Älkää puhuko vanhoista kodeistanne, älkää haikailko takaisin.” Mutta kodittomuus on kaikkivaltainen kokemus. Muistot menetetyistä paikoista ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle, myös omaan ikäluokkaani.

Kodissa Tuulin setä Taneli, pientilallinen, tokaisee: ”Katos, kun ihmiset kiinnittyy kotiinsa. Ne kietoo tuntosarvensa tuttuihin paikkoihinsa. Jos sää kato näytät mulle kotis, niin mää kerron sulle, kuka sää oot. Mutta kodin ymmärtää vasta, kun joku himoittee sitä, valtaa sen ja ottaa kodin pois. Ja joku ottaa aina.”

Maria, millainen suhde sinulla on kotiin? Millainen on sielunmaisemasi?

– Koti on tärkeä: riehan ja rauhan tyyssija. Kotona saan olla oma itseni, sellaisena kuin olen, eikä muita vaatimuksia esitetä. Minun kotonani muutkin saavat olla, mitä ovat. Minun kotini on yli satavuotias punainen hirsitorppa Siurossa, maaseudulla. Puutarha on kaunis ja rauhoittava, olen tehnyt kesällä kivikkopuutarhan tien viereen. Vintti on runoilijan nikkaroima, avara ja lämmin. Sisustustyylini on boheemi ja värikäs ja saisi skandinaavisen viileät Aallon ja Jacobsenin itkemään vuolaasti. Mutta on koteja muitakin: menetetty lapsuudenkoti, jonka rannoille muistoissani palaan, ja mökkimme Kukkiajärvellä, sen kivikkorantaisella saarella.

Koti saattaa aiheuttaa myös ristiriitaisia tunteita. Maria kertoo, että hänellä on neuroosi siitä, että heille murtaudutaan, mutta samanaikaisesti hän kieltäytyy lukitsemasta ovia, koska pelkää jäävänsä vangiksi omaan kotiinsa.

Alussa oli leipä

Maria Syvälä kertoo tehneensä romaania varten runsaasti taustatyötä. Hän haastatteli joitakin kotinsa menettäneitä ihmisiä, kuunteli tarinoita evakolta, pakolaiselta ja torpparin perilliseltä sekä konkurssin takia kotinsa menettäneiltä. Hän luki paljon kirjallisuutta 1900-luvun maaseudusta, rukiin viljelystä ja leivän leipomisesta, tutustui muun muassa sahateollisuuden historiaan, vaikkei sivujuonne lopulta päätynytkään kirjaan.

– Kirjastonhoitaja Maarit Polviander Nokialta auttoi minua löytämään tietoa. Sukulaiseni, kirjailija Maija Asunta-Johnston Unkarista auttoi minua oikolukemaan ja viimeistelemään kirjaa – ilman häntä kirja ei olisi valmistunut ajoissa.

Romaanissa on tärkeässä roolissa ruisleipä, jota perheen äiti leipoo leivinuunissa. Miesten ja naisten työt on selvästi, jos ei nyt rajattu, ainakin jaettu. Kovien miesten kovat ratkaisut ovat saaneet rinnalleen naisen työn jatkuvuuden. ”Ei puhuta syvällisiä, Tuuli. – Imuroidaan!” Tai leivotaan: ”Kuljen edestakaisin pirtissä, jossa äiti leipoi kärsivällisesti, upotti luovuutensa leipiin. Hän oli kivikauden nainen, joka keksi muuttaa puuron leiväksi. Äidin sielu sijaitsi sormenpäissä, hän leipoi ruisleipien sisään salaisuutensa.”

Leivästähän me fyysisesti elämme, ja se on tarjonnut elannon Siitajoen suvulle. Hyvän leivän perinne kuitenkin katkeaa heidän osaltaan, kun tilasta joudutaan luopumaan.

Mikä merkitys fyysisellä työllä ja käsillä tekemisellä on itsellesi, Maria? Ainakin harrastat aktiivisesti lasihelmikorujen tekemistä.

– Kuluneen vuoden ajan olen tehnyt käsilläni liian vähän. Suhteeni käsiini on hivenen surkastunut, ja se harmittaa minua. Mutta yleensä nautin hypistellä helmiä ja kiskoa rikkaruohoja maasta. Jatkossa useammin, toivon. Ihaninta mitä käsillään voi tehdä, on oman rakkaan helliminen.

Sähkökirja voi mullistaa perinteen

Kirjoja Maria sanoo lukevansa silloin, kun ei kirjoita. Enemmänkin pitäisi lukea, hän toteaa. Suosikkikirjailijoita hänellä on paljon. Yksi koskettavimmista kirjoista hänen mielestään on Elie Wieselin , joka kertoo keskitysleirin kauhut kokevasta 15-vuotiaasta pojasta.

– Hauskoin lukemani kirja on Daniil Harmsin Sattumia. Rohkeimpana pidän Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa. Salaperäisin on mielestäni C. G. Jungin Unia, ajatuksia ja muistikuvia. Lumoavin taas on Saila Susiluodon Siivekkäät ja hännäkkäät.

– Näytelmistä vahvimpina mieleeni nousevat Sirkku Peltolan Mummon saappaassa soi fox, Rosa Liksomin Family Affairs, Juha Jokelan Fundamentalisti ja Leea Klemolan Kokkola.

– Viimeksi minuun on kolahtanut aivan ihastuttava, tekstitetty kuvakirja Viimeiset vieraat. Hellä, koskettava, ihana ja tyylikäs teos.

Viimeiset vieraat – Elämää autiotaloissa (Maahenki 2010) on Heikki Willamon, Kai Fagerströmin ja Risto Rasan yhteistyön tuloksena syntynyt mystinen luontokirja, joka raottelee autiotalojen kitiseviä portteja ja salvattuja ovia.

Millainen suhde sinulla on Raamattuun?

– Rakastan heprealaisia paimenkirjeitä ensimmäiselle kotimaiselle kielelle käännettyinä, mieluummin vanhaa kuin uutta käännöstä, josta lyyrisyyttä on karsittu. Olen ollut uskossa 15 vuotta – vaikka moni asia on elämässäni muuttunut, kääntynyt jopa päälaelleen, olen joutunut luopumaan paljosta ja menettäminen on tullut tutuksi – silti usko ei ole pettänyt minua, ja uskonkriiseistä huolimatta se on säilynyt.

Elämässäni on rukousta, johdatusta ja säännöllisesti kokoontuva raamattupiiri. Uskon, että Jumala olisi ”puhunut” pyhän kirjansa monen eri ihmisen kautta ja siten lähestynyt meitä ihmisiä ”tomuisia teitä”, jolloin sana muuttui lihaksi. Tulkitsen Raamattua sekä jumalallisena että inhimillisenä teoksena.

Maria on opiskellut viime aikoina teologiaa avoimessa yliopistossa. Hän kertoo, että opinnot ovat antaneet hänelle tietoa ja ennen kaikkea kriittisyyttä, yleissivistystäkin. Teologian opintojen kautta voi hahmottaa suuriakin kokonaisuuksia.

– Ainakin minä uskon, että ilman Lutheria meillä ei olisi vastaavanlaista hyvinvointivaltiota, jota tosin ollaan ajamassa alas kovaa kyytiä.

Olet kirjailijayhdistys Pirkkalaiskirjailijoiden hallituksessa ja pienen Robustos-kustantamon kirjailija. Millaisena näet kirjan aseman ja tulevaisuuden?

– Uskon sähkökirjojen ja lukulaitteiden tulemiseen, mutta en painetun kirjan häviöön. Sähköinen kirja voi mullistaa ajatuksen perinteisestä kirjasta: sähkökirja mahdollistaa äänen ja liikkuvan kuvan sekä vaikkapa linkityksen teokseen ja sen kautta nettiin. Se myös muuttaa kirjojen markkinointia ja jakelua, mutta edellyttää kirjailijan persoonan brändäämistä eri tavalla kuin nyt.

Maria, olet itsekin hiljattain muuttanut ja perustanut uuden kodin. Mitä kaipaat juuri nyt?

– Kaipaan juuri nyt lapsiani. He asuvat avioeron jälkeen tutussa kodissaan isällään enkä minäkään kaukana heistä, mutta arkea en jaa heidän kanssaan kuten ennen. Huomenna vien poikani harrastuksiin ja sitten menemme ulos syömään ja juhlimaan hänen 10-vuotispäiviään. Loppuviikosta hän tulee luokseni punaiseen torppaan, jossa viimeksi käydessään hän sanoi: ”Äiti, tämä tuntuu jo ihan mun kodilta.”

Pia Hyttinen

Julkaistu Salkassa nro 3/2010

Maria Syvälä on nykyään neljän lapsen äiti ja työskentelee Perheen Suojelun Keskusliiton toiminnanjohtajana. Hän ei enää toimi Pirkkalaiskirjailijoiden hallituksessa, vaikka jäsen onkin.

Kuva on kuvituskuva, ei liity Maria Syvälään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s